Onko itseä pakko puolustaa?
Itseni puolustaminen ei ole koskaan tuntunut minusta luontevalta. Vasta aivan äärimmäisessä tilanteessa ilmaisen omia rajojani aggression voimalla. Järkeilen ja reflektoin ja pyrin herättämään myötätuntoa ja oikeudenmukaisuudentuntoa aivan poikkeuksellisen kauan.
Tämä on omiaan antamaan sellaisen kuvan, että en osaa pitää puoliani. Se ei pidä paikkaansa, rajat ovat minulla aivan siinä missä muillakin. Minä vain en lähde helposti kilpailullisiin asetelmiin mukaan. Siitä huolimatta en kuitenkaan suostu siihen, että koska en kilpaile, toinen olisi automaattisesti voittanut. Ilmaisen, etten ole aikomassakaan alistua. Annan toiselle tilaa ja mahdollisuuksia tehdä mielensä mukaan, vaikka olisin eri mieltä itse, kunnes kyse on omista tarpeistani ja tunteistani, integriteetistäni eli eheydestäni. Joskus toinen ei hyväksy vetämääni rajaa, ja silloin ollaan jo lähellä rajojen loukkaamista, eikä toinen välttämättä sitä ymmärrä, koska siihen asti olen ollut hyvin joustava, ymmärtäväinen ja lempeä kaikessa.
Lisäksi olen oppinut, kuten melkein kaikki tytöt, että itseään ei saa puolustaa kunnolla. Mielummin pitää alistua, sillä se on nätimpää. Vihainen tyttö ja nainen on ruma ja hävettävä, huonokäytöksinen ja häiriintynyt. Jon pelkästään jämäkkä nainen on kuin haaste koetella tämän jämäkkyyttä, ja jos sitten vielä joutuu korottamaan ääntään tai ilmaisemaan rajojaan eleillä, nainen leimataan helposti hysteeriseksi - vaikka hysteriaan onkin vielä pitkä matka. Ennen hysteriaa tulee suuttuminen, johon kuuluvat kiukun eleet, kuten niskojen nakkeleminen ja jalan polkeminen ja tunteikkaat ilmaukset. Tämän kuuluisi olla merkki, että raja on tullut vastaan. Mutta helposti naishenkilö tulee työnnetyksi rajan tuolle puolen, jossa rajan menetyksestä aiheutuu raivo ja itku, jota sitten kutsutaan hysteriaksi, vaikka sekään ei vielä sitä ole.
Itseäni kyllästyttää se, että itseä on pakko puolustaa. Onko itseä pakko puolustaa? Mitä tapahtuu jos ei puolusta? Joutuuko alistumaan vai voiko olla vain osallistumatta? Entä jos toinen vain jatkaa kunnes saa sinussa aikaan reaktion?
Olen joutunut näkemään vastentahtoisesti vaivaa, jotta oppisin puolustamaan itseäni. Olen harjoitellut erilaisia väkivallattomia tapoja, fraaseja ja jopa yhden kokonaisen metodin, joilla oman rajansa saa pitämään heti ilman, että tarvitsee alkaa selittämällä puolustamaan itseään, saati ilmaista luonnollisia ja hyödyllisiä aggression tunteita merkiksi siitä, että toisen tulee lopettaa ja perääntyä.
Tammikuun kirjoituksessa, Älä vedä minua omaan myrskyysi, listasin viisi tapaa, jolla olen tavannut hallita mieltäni tilanteissa, joissa rajojani koetellaan. Se ei ole vielä mikään lista ohjeista ja neuvoista, vaikka niitäkin siinä on. Tavoista hallita omaa mieltään haastavissa tilanteissa tulen kirjoittamaan lisää.
Tulen myös tekemään Parannellaan Podcast & Blogiin kokoelman tavoista, joilla oman rajansa saa pidettyä ja vedettyä. Tällä kertaa jaan kanssanne vain yhden mielessäni pari viikkoa sitten olleen esimerkin, jonka fantasioin sanovani eräälle elämässäni olevalle melko harmittomalle ihmiselle:
“Minulle ei saa enää puhua noin, puhutaan sitten kun pystyt puhumaan ystävällisesti.”
Hänen viestintänsä minua kohtaan on täynnä mikroaggressioita, ajoittain. Toisinaan hän taas pystyy kuuntelemaan minua sivuuttamatta mitä sanon ja olematta liiallisen kriittinen.
“Jos jatkat niin minä lopetan. Toinen vaihtoehto on, että alan puolustaa itseäni ja minullakin saattaa lopulta nousta aggressio.”
Näin kuvittelen hänelle sanovani seuraavalla kerralla, kun hän kävelee ylitseni.
Kun olin lapsi, eräs vanhempieni ystävien poika kävi jatkuvasti kimppuuni aina kun olimme kylässä tämän perheen luona. Minun oli täysin pakko pystyä puolustamaan itseäni, vaikka en olisi ollenkaan halunnut. En olisi halunnut painia vaan keskittyä omiin leikkeihini, painiminen oli täysin kaiken sen vastaista, mitä olin, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Mutta minun oli pakko oppia pitämään puoleni, puolustamaan itseäni.
Perhepäivähoidossa sama kuvio toistui, perheen oma poika kävi meidän hoitolasten kimppuun. Perhepäivähoitaja neuvoi lyömään omaa poikaansa takaisin.
Teini-iässä aloin puolustaa itseäni erästä läheistäni “vastaan”, yläasteella puolustin kiusattuja ja kapinoin simputuksesta meneviä epäoikeudenmukaisia yhden opettajan itse keksimiä sääntöjä vastaan.
Olin luonnostaan sivuun vetäytyvä lapsi ja nuori. Todellinen minäni haluaa keksiä lauluja ja lämmitä hitaasti kontakteihin niiden kanssa, jotka ovat ystävällisiä ja joiden kanssa löytyy yhteinen aallonpituus. Luontaisesti haluan lipua oman maailmani ja yhteisen todellisuuden välillä, olla luova ja syventyä perusteellisesti asioihin. En halua olla valppaana ja tulla vedetyksi kilpailuihin, enkä varsinkaan kamppailuihin.
Olin ja olen myös äärimmäisen empaattinen ja minulla oli (yli)herkkä omatunto ja oikeudenmukaisuudentunto. Kaltaiseni ihmiset joutuvat usein hyväksikäytetyiksi eri tavoilla.
Myöhemmin päädyin kaksi kertaa parisuhteeseen, joissa mitä tahansa tein, tein jotain väärin, ja sen takia kumppanini kohdisti minuun koko luettelollisen eri henkisen ja emotionaalisen väkivallan muotoja. Itsesäilytyksen vuoksi puolustin itseäni. Taistelut käytiin minun psyykeeni ja sisäisen maailmani, ajatusteni, tunteideni, motiivieni ja intentioideni alueella. Pystyin aina pidättäytymään itse väkivallalta - paitsi yksittäisinä kertoina rumilta sanoilta.
Synnintuntoani heräteltiin näissä kahdessa parisuhteessa asioista, jotka olivat minussa terveitä ja hyväksi. Omien rajojeni asettamisesta, jotta olisin itse pystynyt huolehtimaan omista tarpeistani ja käsittelemään omat tunteeni.
Syyllisyyden ja häpeän tunnetta heräteltiin voimakkain retorisin keinoin minun omista haluistani, tarpeistani ja tunteistani, rajojeni vetämisen ja ylläpitämisen yrittämisestä. Lopulta pyysin aina anteeksi jostain. Koska aina oli parantamisen varaa minussakin. Minun olisi pitänyt olla täydellinen ihminen, enkeli, eikä sekään olisi vielä riittänyt, sillä minun olisi myös pitänyt toteuttaa toisen tahto ja lukea tämän ajatukset, ja vastaavasti alistaa ja hävittää omani.
Minun piti selittää, miksi ihminen yleensä suhtautuu empaattisesti asioihin ja pystyy eläytymään toisen asemaan. Kun selitin ja perustelin, omia tarpeitani ja tunteitani, siitä tuli ongelma. Toisen itsekkyydestä tuli minun itsekkyyttäni. Minä jouduin luopumaan rajoistani. Ja ilmeisesti toinenkin, koska hän en halunnut huomioida minua, toisen huomioiminen ylitti hänen rajansa.
En uskaltanut näyttää sitä, miten täsmälleen samoissa asioissa mistä minua syytettiin, oli syyttäjällä vielä enemmän korjattavaa kuin minulla. Syyttäjä olisi vain keksinyt paremmat selitykset ja vastasyytökset. Painamalla villaisella ja katsomalla sormien lävitse säästyin vielä pahemmalta psykologiselta kidutukselta.
Näistä kahdessa parisuhteessa vallitsi ja niistä jäi jäljelle jatkuva ja päättymätön uudelleenrakennustyö, jossa hän hajotti, minä korjasin ja parantelin - itseänäni.
Kiltti tyttö ei suutu koskaan… itsensä puolustaminen on pahuutta!
Minulle on sittemmin syntynyt podcast ja blogi nimeltään Parannellaan. Sen tarkoitus ei kuitenkaan ole yllyttää ihmisiä tulemaan aina vain paremmiksi, aina vain täydellisimmiksi. Kuten itsekin olen oppinut, parantaminen on jotain aivan muuta, kuin täydelliseksi tulemista. Se on eheäksi ja omaksi todelliseksi ja luonnolliseksi itseksesi tulemista. Vai mitä mieltä olet?
Parantelua pohdin vielä lisää toisessa kirjoituksessani.
Rakkaudella,
Anna
Kirjoittaja on todella kyllästynyt puolustamaan itseään ja miettii voisiko olla elämää kokonaan ilman itsepuolustusta ja jopa konflikteja…
Parannellaan Podcast & Blogia voit seuraavat Facebookissa sen omalla sivulla. Jos haluat osallistua keskusteluun aiheiden tiimoilta, voit tehdä sen Parannellaan Podcast & Blogin omassa Facebook-ryhmässä.