Omista rajoista neuvotellaan, kunnes niistä huudetaan!
Näin unta, jossa huusin vihaisena ja hätääntyneenä melkein kaikille läheisilleni. Aamulla herättyäni asia tuntui pahalta, hävetti että olin käyttäytynyt niin, vaikka se olikin vain unta. Olin loukannut heidän rajojaan, he eivät olleen pitäneet tavastani ilmaista suuttumukseni ja käänsivät unessa minulle selkänsä, kukin tavallaan.
En ollut koskaan ennen huutanut läheisilleni ja kertonut miltä minusta tuntee se, miten he minua kohtelevat. Siitä unessa oli kysymys. Läheiseni tyrmistyivät eivätkä halunneet edes kuulla asiaani.
Miksi minua sitten hereillä hävetti se, miten unessa olin käyttäytynyt. Siksi, että agression ilmaiseminen on niin tuomittavaa. Ajatellaan, että toiselle huutaminen on väärin.
Kaikkia ei välttämättä tuomita kuitenkaan yhtä helposti. Joidenkin kohdalla äänen korottamista tai jopa huutamista pidetään aivan tavallisena asiana ja he käyttävät auktoriteettiaan sillä tavalla. Myöskin jotkut ovat tottuneet olemaan huutamisen kohteena niin etteivät itse huuda takaisin. Kyse on lähes kokonaan siitä, mihin ollaan totuttu, mikä on tuttua, normaalia. (Oma aiheensa on vielä sitten se, että minkä toinen kokee äänen korottamiseksi, toisesta tuntuu huutamiselta).
Jos ihminen ei ole aikaisemmin osannut vetää rajaansa sinne minne sen haluaa ja tarvitsee, sen kuuluukin tuntua vaikealta niistä, jotka ovat aiemmin määritelleet sen hänen puolestaan. Kun ihminen alkaa itse vetää rajansa, se on viesti rajan määrittäjälle, että tämä ei saa enää vetää rajaa siihen, mihin on tottunut sen vetämään, On tavallista, tämä toinen ei ole joutunut edes ajattelemaan koko asiaa, että kyse on rajan vetämisestä ja siitä että kuka rajan saa vetää ja minne se olisi hyvä vetää. Ihminen alkaa haastaa rajan joka on hänelle hänen puolestaan vedetty alkamalla kertoa, missä sen tulisi kulkea ja miksi.
Vaatii niin sanottua assertiivisuutta, jämäkkyyttä, kun ihminen määrittelee oman rajansa. Kommunikoidaan selkeästi ja kerrotaan mitä haluaa. Sen voi tehdä ystävällisesti ja empaattisesti, jopa NVC-tyylillä esittämällä omaa rajaansa koskeva havainto, tunne, tarve ja pyyntö, ja sitten arvaamalla ja kysymällä toisen tunteita ja tarpeita ja tarjoamalla empaattista kuulluksi tulemista toiselle osapuolelle. Välttämättä toinen ei kuitenkaan ota vakavasti ystävällistä ja empaattista mutta samalla jämäkkää perusteltua pyyntöä. Tarvittaessa jämäkkyys vaatii äänen korottamista.
Mikäli tavallinen äänenvoimakkuus ei riitä niin assertiivisuus, jämäkkyys siinä, mihin oman rajansa haluaa vetää vaatii äänen korottamista. Saattaa olla että hennolla äänellä yritettyyn rajanvetoon vastataan äänen korottamisella, eikä äänenkorottaja edes huomaa asiaa. Mutta huomaa varmasti, kun se jolta ei ole kuullut ennen jämäkkyyttä rajojensa suhteen korottaa ääntään. Tilanne saattaa eskaloitua, koska tuttuun ja turvalliseen puututaan, se on omiaan herättämään defensiivisiä reaktioita.
Entä sitten ilmiriita? Onko se tuomittavaa ja jos on niin mikä siitä tekee sellaista? Voiko se olla hyväksi? Mikä tekee huutamisesta väkivaltaista ja voiko se olla olematta sitä?
Kun ihminen alkaa purkaa solmujaan ja oppii missä oma rajansa menee, seuraa vaikea tilanne. Asia täytyy jotenkin saada ilmaistua myös muille. Ei kaikista rajoja rikkovista tilanteista voi vain vetäytyä pois, se pienentää elintilaa ja toimintamahdollisuuksia.
Kun sitten ihminen alkaa ilmaista sitä, missä hänen rajansa menee, kertoa mitä haluaa syödä ja mitä ei, miten haluaa tulla huomioiduksi ja miten ei, mikä tuntuu pahalta ja mikä hyvältä ja miten hänelle voi puhua ja miten ei, se tulee olemaan vaikeaa sille, joka joutuu rajan vetämisen vuoksi vetäytymään, muuttamaan käytöstään, lopettamaan toisen puolesta päättämisen, alkaa ottaa huomioon toisen tunteet ja tarpeet.
Sen kuuluukin olla vaikeaa, ehkä jopa vuosien tottumukset täytyy nyt muuttaa. Jotkut ihmissuhteen paranevat tällaisessa prosessissa, jotkut katkeavat. Kyyneliltä harvoin voidaan välttyä.
- Kirjoitusta muokataan vielä.
- Kirjoittaja Anna Kallunki on psykofyysissosiaalisen hyvinvoinnin muotoilija